Tunteita ja tuiketta


Kirjoittanut ja kokenut Tuija Raaska


Olen yleensä sitä mieltä, että oppilasnäytökset ovat puuduttavia katsoa enkä ollut aivan vakuuttunut siitä, miksi lähdin liikkeelle, kun Amina pyysi minut katsomaan 5-vuotisnäytöstään Tunteita ja tuiketta Järvenpäähän.

Lähdimme kuitenkin ystävättäreni Anneli Elaktashin kanssa katsomassa Aminan kevätnäytöstä. Yhteinen treenipäivä oli hyvä kruunata yhteisellä illalla katsoen vielä vähän tanssia, vaikkamatkaakin hiukan kertyi.

Mietimme matkalla Vantaalta Järvenpäähän, millainen meistä on hyvä tanssinäytös. Jo jonkin aikaa tanssineina olemme nähneet niitä monenmoisia, ja katsojina meistä on kehittynyt suhteellisen nirsoja ja armottomia, etenkin sille, jos näytöksessä ei ole hauskuuta eikä tanssin iloa. Totesimme lähes yhteen ääneen arvostavamme näytöksen kokoamisessa seuraavia asioita: vaihtelua, että jaksamme istua penkissämme, osaamista, jotta voimme eläytyä mukaan ja yleisön kunnioittamista siinäkin, että show ei ole liian pitkä, sillä silloin mielenkiinto hiipuu yksinkertaisesti siitä syystä, että ihminen ei voi samalla kerralla vastaanottaa liikaa. Tämä ei tietenkään tarkoita missään mielessä sitä, että itse pystyisimme luomaan upean shown, olemmehan vain harrastajia. Kerroin samaan hengenvetoon ystävälleni, että Amina oli tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen eräänä kesäiltana Espan lavalla, jossa hän sekä juonsi että tanssi useita numeroitaan omassa lyhyessä mutta intensiivisessä lavashowssaan. Halusin nähdä mitä hän oli tällä kerralla saanut aikaan, vihjeenä olin kuullut, että suomalais-itämaisissa aiheissa liikutaan.

Järvenpään komea Sibelius-talo löytyi vaivatta, ja yleisöä näytti olevan runsaasti. Kun valot himmenivät, kiinnitin ensimmäiseksi huomioni kuvioihin, joita salissa heijastettiin tanssijoiden taustalle. En tiedä kuuluvatko ne vakiovarusteisiin, vai olivatko Aminan työtä, mutta ne olivat yksinkertaiset ja tehokkaat eri tyyppisine muotoineen: eivät vieneet liikaa huomiota ja toisaalta tukivat tarinaa hyvin esimerkiksi meren kuvioilla merihenkisessä tanssissa. Kuviot olivat sommitelleet Järvenpää-talon Pentti Aaltonen ja Kimmo Kangas Aminan toiveiden mukaisesti.

Kun näytös pyörähti käyntiin houkuttelevalla Kukkaketo-nimisellä kansantanssilla, sovimme ystävättäreni kanssa, että hän tarkastelee esityksiä opettajan näkökulmasta ja minulle jäi näkökulmaksi oman ikäiseni harrastajan näkökulma.

Ensimmäisten numerojen soljuessa ohi ajattelin samalla Aminaa niin ihmisenä, tanssijana kuin esimerkkinä suomalaisesta naisestakin. Amina tanssii kunnianhimoisesti, yhdistelee suomalaisuutta ja itämaisuutta ennakkoluulottomasti. Olen tavannut hänet useilla festareilla ja kursseilla Tukholmaa myöten aina innokkaana osallistumassa vaativimmillekin kursseille. Amina on jo jonkun aikaa tehnyt niin näytöksensä kuin esiintymismatkansa yhteistyössä Heli Turusen kanssa, ja nyt mukaan on liittynyt Rami Meling kolmanneksi. Rami Meling on ansioitunut kansantanssiohjaaja Pääkaupunkiseudun Karjalaisista Nuorista, ja hän on kansantanssiryhmä Pitkon ohjaaja ja koreografi. Ramilla on monipuolinen tanssitausta myös jazzia ja vakiotansseja myöden. Tämä kolmikko oli näytöksen päärooleissa, mutta lisäksi esiintyi suuri joukko Aminan oppilaita. Amina opettaa pääkaupunkiseudulla ja Järvenpäässä alkeista jatkotasoon asti.

Showsta näkyi, että Amina tekee hyvää työtä oppilasryhmiensä kanssa. Heistä kaikista, ujoimmistakin katseesta paloi esiintymisen into ja halu näyttää, mitä on opittu. Aminan perustason, keskitason ja jatkotason ryhmät esittivät kaikki erittäin hallitusti sen, mitä esittämään olivat tulleetkin. Kullekin ryhmälle tehty koreografia koostui kullekin tasolle jo mahdollisista perusliikkeistä – missään ei yritetty väläyttää liikaa sitä mitä ei vielä hallita vaan tehtiin huolella, sormenpäätä myöten se mikä oli jo hallussa. Onhan niin, että ensimmäisinä vuosina meillä kaikilla keskittyminen menee yhteen liikkeeseen, muut kehon osat ja erityisesti kasvot jäävät silloin ilmaisemaan lähinnä keskittymistä. Ryhmät oli puvustettu tasojen mukaan, joka opettajakatsojalle oli erityisen mieluista, näki heti missä vaiheessa opintoja ollaan. Opettajan kyvyt näki siitäkin, että oppilailla oli koko repertuaari välineitä käytössä sormisymbaaleista kynttilöihin, huiveista keppeihin, ja tanssin tyylejä oli mukana kansantansseista estradiin. Näin ollen oppilas tutustuu ja oppii näkemään ja tunnistamaan tanssin monimuotoisuutta jo varhaisessa vaiheessa. Lisäksi Amina on selkeästi pyrkinyt niin esimerkillään kuin koreografioillaan opettamaan oppilailleen itseluottamusta ja luottamusta naisellisuuden voimaan silloinkin, kun kaikki ei mene esityksessä piirulleen niin kuin piti.

Kauneimpina ja vaikuttavimpina erottuivat toki Aminan ja Helin omat tanssit. Heissä molemmissa on jotakin samanlaista tyttömäisyyttä, joka yhdistää heitä. Rami toi muuten niin feminiinisvoittoiseen näytökseen ripauksen miehisyyttä. Ohjelmalehtiseen olisin kaivannut itse taiteilijoiden esittelyä: vaikka leidit periaatteessa tunsinkin, niin onneksi olin sen verran selannut nettiä ennen esitykseen lähtöä, että Raminkin kansantanssitausta tuli huomattua. Kiinnostavaa luettavaa lehtisessä oli kuitenkin tanssien taustat ja työstämisen kuvaukset – näitä en ole ennen lehtisessä nähnyt ja se antoi lisää tietoa niin koreografeista kuin tanssistakin.

Erityistä herkkua siinä suhteessa oli Aminan aleksandrialaistanssi Tuija Rinteen koreografiaan, jossa Amina ja Rami vuoroin koettivat kiinnittää toistensa huomion ja loppushown kolmikon yhteistanssi sekä shown alussa että lopussa. Lavalla Ramissa oli paljon jäyhää suomalaista, mutta samalla ketterää menijää, joka kuitenkin pysytteli koko ajan miehenä naisvaltaisessa joukossa – lantiovärinöitä tai ranneympyröitä ei tämä miehinen mies ryhtynyt tekemään, vaikka muulla tavoin naisia vikittelikin. Alussa kolmikko pysyi enemmän suomalaiskansallisissa tunnelmissa, mutta loppupuolella näimme trion jammailevan vuoroon suomalaista, vuoroon itämaista, sulassa sovussa ja vuorotellen.

Onko Suomen Raqia Hassan nyt löytynyt? Olen tanssiurallani käynyt yhdellä jos toisella Raqia Hassanin tunnilla, mutta sitten kun joku on vienyt ne näyttämölle, niistä on aina minusta puuttunut jotakin. Katsellessani Aminaa Raqian koreografiassa ”Näin ei saa jatkua!” minulle ensi kertaa tuli sellainen tunne, että ymmärsin, mitä Raqian koreografian tanssiminen vaatii: se vaatii jonkin verran massaa tanssijassa, sillä Raqia on luonut ne omalle vartalolleen ja sen lisäksi sisäsyntyistä agressiota jota Madamen useat koreografiat toistavat (anteeksi vain hoikemmat kanssasisareni, ja toisaalta Amina!). Koreografiassa kepin kanssa oikeastaan riehuva Amina oli ensimmäisen kerran sen koreografian arvoinen, minkä Raqia oli luonut. Sen jälkeen olisin tosin kaivannut hetken tunteiden lepotaukoa, mutta armoa ei annettu vaan Amina jatkoi rumpusoololla. Rumpusoolon katsominen minulle heti perään oli vaikeaa, sillä minulle rumpusoolo on jotakin iloista ja veikeää ja nokkelaa, ja minun tunnelataukseni edellisen jäljiltä vielä aivan toinen. Mutta näin on käynyt muissakin näytöksissä, sillä eihän näyttämöä voi vain jättää tyhjäksi odottamaan, että katsoja saa latauduttua uuteen – vai voiko?

Helin tanssia olen näinä vuosina nähnyt jo muutaman kerran, eikä Heli pettänyt minua nytkään. Aina kun häntä katselen, mielessäni on sellainen ajatus, että haluaisin hänen jatkavan ainakin vielä toisen kappaleen verran lisää. Haluaisin nähdä hänen tanssivan niin kauan, että hänen alkuesiintymisjännityksensä katoaisi ja hän vain jatkaisi rauhassa tanssimistaan. Odottaisin niin, että hän jossakin sen kaiken taituruutensa keskellä joskus valitsisi hitaamman kappaleen, jossa hän oikein syvällisesti huomioisi yleisönsä ja vaikkapa vaan hetken ”olisi” lavalla – rauhassa, niin kauniina kuin aina, ja antaisi valloittavan hymynsä meille ja antaisi meidän nauttia. Niin kuin joskus jotakuta egyptiläistä tähteä katsoessa katsoessa, ei hän ensin ole mitään erikoista sisälle tulleessa, vasta kun hän on jokin aikaa tanssinut, hionnut, lämmennyt – tiedät että silloin hän tanssii koko sielustaan. En aina edes tiedä, milloin tanssi muuttaa luonnettaan silmissäni, mutta se vaatii, että tanssija työskentelee lavalla pidemmän aikaa, minä totun häneen ja lähden hänen rytmiinsä. Heli pystyy teknisesti jopa Yousry Sharifin vaikeimpiin koreografioihinkin, hänellä on vahva tanssitausta, napakat tarkat ja varmat liikkeet, ja jos hän vielä löytäisi tämän kaipaamani ”rauhan”, hän olisi tappavan ihana. Molemmat soolonsa hän teki tälläkin kerralla jättäen minuun jatkuvan janon nähdä häntä lisää.

Monesti minuun tekevät vaikutuksen energisimmät esitykset ja tässäkin näytöksessä miellyin sellaisiin. En varsinaisesti kaipaa huivin paiskomista sisältäviä koreografioita, mutta jotakin aivan ihanaa koin sen tanssin aikana, jossa eri tasoiset tanssijat tanssivat moderniin musiikkiin ja käyttivät vahvasti huivejaan Daruden musiikkiin Hiekkamyrsky. Siinä oli potkua monen naisenergian verran ja sitä potkua lähti irti erilaisista, eri muotoisista, ikäisistä ja eri tavalla pukeutuneista naisista niin paljon, että hyvin hiljaa alussa taputtaneesta salistakin lähti ensi kertaa kunnon ääntä. Toinen vastaava elämys oli Nightwishin Moondance-kappaleeseen tehty Aminan ja Helin duetto, jonka he nyt vievät ilmeisesti Ruotsiinkin nähtäväksi. Vaikea mutta vaikuttava koreografia oli Helin ja tanssi saattaa vaatia vielä loppuhiomisen, mutta tällaisenakin se oli yksi näytöksen mieleenpainuvimmista.

Kokeilevia numeroita oli mukana muutamia, ja kaikki muut sopivat hyvin kokonaisuuteen, mutta 7 suomen neitoa Karjalan marssin tahdissa ei ollut mikään erityinen suosikkini. Tanssijat tosin suoriutuvat erikoisesta tehtävästään kunnialla, kepit suihkivat tahdissa ja asenne oli marssimaisen ryhdikäs ja sotilaallinen. Vaihtelua näytökseen antoi myös tanssikoulu Cadillacin koreografiaryhmä, joka toi lavalle täysin toisentyyppisen esityksen kaiken sen itämaisuuden keskellä. Nähtiin intensiivisen vartalotyöskentelyn jälkeen suoria linjoja ja myös musiikillisesti välillä jotakin, joka viimeistään herätti unisimmankin katsojan, Queenin A Kind of Magic kappaleen.

Letkeän lopun jälkeen oli aika lähteä paluumatkalle kohti Vantaata. Sattuipa sitten niin, että auto ei heti käynnistynytkään. Minä ehdin jo tavoitella hermostumista, mutta ystävättäreni, joka oli ilmeisesti vielä näytöksen lumoissa, ehti siinä välin jo ”itämaisen suloisesti” pyytämään muutamaa herrasmiestä auttamaan auton työntämisessä liikkeelle. Kyllähän se siitä lähti ja kotiin päästiin: kokemusta rikkaampana ja iloisina siitä, että tuli tarkastettua järvenpääläiset tanssimaisematkin. Hyvin siellä menee, laadukasta tanssia nähtiin ja mukana oli niin nuoria kuin vanhempiakin naisia. Kiitos kaunis Aminalle ja kaikille näytöksessä mukana olleille, niin lavalle kuin lavan taaksekin!

Takaisin juttuvalikkoon


Päivitetty 18.2.2019  -   © 2006 Lazzi Productions & Amina   -   Kaikki oikeudet pidätetään  -   Webmaster